Kun yö on loputtomana
 Ikuisuuden varjo yllämme
 Taistelun kentät kristityn
 Kuoleman kehtona
 Ovat Hornan mahdin
 Monumentaalisin luomus.

 Sen pahuuden musta Pantheon.
 Niin kauas kuin silmä kantaa
 Lojuu iskujen murjomia
 Elottomia ruumiita
 Elämän heistä poistuneena,
 Mustan raudan purtua (heidän)
 Lihaansa kalvaen, polttaen,
 Raastaen ja repien.

 Taistelun yö muuttui lopun saapuessa
 Synkemmäksi, Kristinkansan kuolemalla
 Valon lyöden.

 Haudaten sen papit tuhkaan
 Joka oli heidän kirkoistaan jäljellä.

 Noina hetkinä tuho, hävitys ja kuolema
 Kävivät Grimsgardin pihasta marssien
 Lopun kaikki ennustukset totena käsillään.

 Aseina joilla Jumala ja Poikansa
 Hakataan hengiltä,
 Nyt. Ja uudelleen.
 Yhä muistojemme toivossa. Uudelleen.